Sotivia osapuolia ei voi pakottaa rauhaan

Vieraskynä: Kristilliseen arvopohjaan perustuva länsimainen kriisinhallinta ei toimi islamilaisissa arabimaissa.

Markku Salomaa

Vieraiden sivilisaatioiden sisäisiä, saati niiden välisiä kriisejä ja konflikteja ei voi hallita kristillisellä arvo- pohjalla. Viisasta on antaa niiden käydä sotansa loppuun kaikessa rauhassa. Sotilaallinen ratkaisu syntyy ai- kanaan, ja sitä seuraa rauha. Tämä pätee myös Syyrian kriisiin ja sen mahdolliseen eskaloitumiseen !iialais- ten ja sunnien väliseksi uskonsodaksi.
Bosnia ja Hertzegovinan jälkeen missään maailman kriisipesäkkeessä, jonne länsi on mennyt väliin omine arvoineen, ei ole onnistuttu hallitsemaan kriisiä. Kosovon tulevaisuus on edelleen auki. Libyassa ratkaisut syntyivät maataisteluissa ja Naton ilmaoperaatio antoi lähinnä ideologista tukea.
Voimme vain arvailla, pysyykö Hamid Karzain hallinto pystyssä Afganistanissa Naton lähdettyä vuonna 2014 pitempään kuin Mohammed Najibullahin hallinto neuvostojoukkojen lähdettyä vuonna 1989 – se ku- kistui vuonna 1992, ja Najibullah hirtettiin vuonna 1996.
Syyriassa kaikki YK:n tulitaukoyritykset ovat epäonnistuneet, koska osapuolet haluavat taistella. Somalias- sakin ensimmäinen orastava rauhan ele, heimojohtajien hyväksymä luonnos perustuslaiksi, on saatu aikaan vasta nyt paikallisin voimin.
Kriisinhallinnan sotilaallinen katastrofi Somaliassa, kärjistyminen Irakissa ja epäuskottavuus Afganistanissa ovat seurausta siitä, että länsimainen kriisinhallinta nojaa kristilliseen etiikkaan eli moraaliteologiaan, joka johtaa vaikeuksiin kaikissa islamilaisissa maissa.
Meitä hirvittää se tapa, jolla siviilit joutuvat nyt Syyriassa sotilaallisen väkivallan kohteiksi. Kansainvälisiä sodan normeja rikotaan, mutta asiaan ei pystytä vaikuttamaan painostuksella. Ainoa keino olisi sotilaallinen interventio, mutta siihen sisältyy suuret riskit.
Sotilas- ja siviilikriisinhallinnan rajanvedon ongelma näkyy kriiseissä, joissa rauhanturvaajat ja avustustyön- tekijät joutuvat tavan takaa sotilaallisten iskujen kohteiksi. Heidät mielletään kriisin osapuoliksi, mikä vie olennaisella tavalla pohjaa toiminnalta.
Euroopan unioni omaksui itselleen Länsi-Euroopan unionin WEU:n niin sanotut Petersbergin tehtävät, kun WEU fuusioitiin osaksi EU:ta. Vuonna 1992 hyväksyttyihin operatiivisiin tehtäviin kuuluvat humanitaarisen avun perille saattaminen, pelastustoiminta ja evakuointi, rauhanturvaaminen ja rauhanpalauttaminen – vaik- ka EU:lla ei ole mitään edellytyksiä sotilaalliseen kriisinhallintaan.
Siviilikriisinhallinta on EU:ssa suurten muutosten ja kehittämisen kohteena. Käytännössä luodaan siviilikrii- sinhallinnan nopean toiminnan valmiusjoukkoa ja sille Italiaan kaikki materiaalitarpeet täyttävää huoltokes- kusta.
Tavoite on, että EU:n avustusretkikunta lähtisi liikkeelle parissa vuorokaudessa ulkoministeri Catherine Ash- tonin yhdellä allekirjoituksella ja ilman Euroopan neuvoston erillistä päätöstä. Tämä on kuitenkin jäänyt ai- nakin arabimaiden kriisien aikana kuolleeksi kirjaimeksi. Kriisinhallinta elää vain teoriassa, ei käytännössä.
Puhtaasti humanitaaristen avustusoperaatioiden ja selvästi sotilaallisen kriisinhallinnan väliin jää eräänlainen harmaa alue, jossa humanitaarista toimintaa, kehitysapua ja myös siviilikriisinhallintaa turvaamaan kaivattai- siin sellaista järjestysvoimaa, joka ei omalla läsnäolollaan lisäisi siviilien riskiä joutua vastatoimien kohteek- si.
Nämä ongelmat näkyvät kaikkialla, missä valtiojärjestelmä on romahtanut ja myös järjestysvalta murtunut joko ihmisen aiheuttamista syistä tai luonnonmullistusten seurauksena.
Länsimaisessa moraalifilosofiassa, jossa kristillinen moraaliteologia eli etiikka säätelee käsityksiä oikeasta ja väärästä, myös sota ja rauha ovat selvästi toisilleen vastakkaisia ilmiöitä. Todellisuus on toisenlainen islami- laisissa maissa, joissa fundamentalistinen Koraanin tulkinta ei tee eroa rauhan ja pyhän sodan välille.
Ei ole enää yksiselitteisen selvää, mitä rauhalla tarkoitetaan. Yhtä epäselvää on, keitä pidetään vihollisina. Syyriassa myös siviilejä pidetään vihollisina, jos nämä ovat taistelijoiden sukulaisia.
YK ei saanut otetta Syyrian sotivista osapuolista. Nato on kasvavissa vaikeuksissa Afganistanissa kuten Yh- dysvallat oli Irakissa. Molemmista yritetään vetäytyä suurvallan kasvoja menettämättä, kun muulla ei ole enää merkitystä.
Kriisinhallintaa yrittävät kansainväliset joukot uhkaavat kaikkialla juuttua osapuoleksi paikalliseen konflik- tiin. Esimerkiksi ensimmäinen merkittävä pommi-isku kohdistui aikoinaan Bagdadissa nimenomaan YK:n toimistoon.
On tunnustettava uudet realiteetit: kristillisellä etiikalla ei pystytä vakauttamaan tilannetta eikä vakiinnutta- maan rauhaa ainakaan islamilaisessa maailmassa. Menemällä puskuriksi vieraiden sivilisaatioiden yhteentör- mäykseen saa kaksi vihollista yhdellä iskulla. Tätä ei tunnusteta, koska näin Nato, YK, EU ja Etyj myöntäi- sivät oman kyvyttömyytensä.
Kristillisestä etiikasta eli moraaliteologiasta olisi kyettävä rohkeasti perääntymään, jos arvot ovat perusteet- tomia ja ainoastaan vaikeuttavat sotilaallisten osapuolten operointia. On ilmeistä, että sen enempää Afganis- tanissa kuin Syyriassakaan paikallisilla osapuolilla ei ole vakavaa pyrkimystä poliittiseen ratkaisuun muuten kuin sotilaallisin keinoin. Jokaisessa sodassa taistelut loppuvat, kun ratkaisu on syntynyt.
Kansainvälisen yhteisön tulisi lähinnä estää voimalla alueellisen kriisin leviäminen naapurimaihin ja laajen- tuminen globaaliksi terrorismiksi. Kansainvälisten sopimusten ja oikeusnormien noudattaminen nykyajan ei- lineaarisissa ja epäsymmetrisissä kriiseissä ei yksinkertaisesti näytä onnistuvan, koska kriisit ovat aivan liian moniulotteisia ja monitasoisia.

Kirjoittaja on Euroopan sotahistorian dosentti, joka johtaa Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiötä.